Keikkamatkojen glamouria: suklaata ja bensankatkua Volvon takapenkillä halki Suomen

Tapasimme toisemme ensimmäisen kerran vuonna 1964 Hauholla täysihoitolassa, jossa meidän molempien perheet olivat viettämässä kesää. Jarkko oli tullut Löyttyniemeen aikaisemmin kuin minä, ja pikkuserkkuni kiirehti kertomaan minulle heti perille tultuani, että ”täällä on yksi uusi poika! Se on 13-vuotias, mutta sillä on kamalan karvaiset jalat.” Tavattuani sitten Jarkon shortseissaan, totesin sen olevan totta.

Siinä me istuimme ruokasalissa tarkastellen toisiamme uteliaina: Cantores Minores –kuorossa tenoria laulava varhaiskypsä nuorimies ja minä, joka olin sinä kesänä alkanut käyttää vaaleansinistä luomiväriä ja päässyt eroon hammasraudoistani. Olin silloin 14-vuotias, ja huomasimme pian, että syntymäpäivämme ovat niin lähekkäin, että olemme joka vuosi kolme päivää samanikäisiä!

Olin siihen mennessä soittanut pianoa ja viulua, ja huomasimme Jarkon kanssa pian, että musiikki kiinnosti kovasti meitä molempia. Jarkko soitti kitaraa, kun aloimme kokeilla miten meiltä sujuisi yhdessä laulaminen. Se tuntui sujuvan ihan hyvin, mutta kesän jälkeen emme talven aikana juurikaan tavanneet. Vasta seuraavana kesänä Löyttyniemessä rupesimme harjoittelemaan vakavammin.

Jarkolla oli siinä vaiheessa jo oma bändi, ”Hobbyguies”, ja syksyn tullen minut otettiin mukaan bändiin, joka nimettiin uudelleen Cantabileksi. Meitä oli siinä neljä, mutta aika pian kokoonpano muuttui, ja jäljelle jäimme me kaksi, Jarkko ja Laura.

Tässä vaiheessa aloimme harjoitella kurinalaisesti ja ahkerasti. Olin itsekin alkanut soittaa kitaraa, ja esittämämme musiikki oli uutta ja kovin suosittua folkia. Helsingissä toimi monta folk- ja hootenanny-klubia, joissa esiintyi useita myöhemmin tähdiksi nousseita laulajia. Näissä paikoissa mekin hankimme kannuksemme ja saimme esiintymistottumusta.

Nälkä kasvoi syödessä ja mielimme suuremmilla areenoille. Teimme demonauhoja ja kiersimme levy-yhtiöitä, kunnes Toivo Kärki Musiikki-Fazerilta suostui ottamaan meidät vastaan. ”No laulakaapas jotain”, hän sanoi, ja kuunneltuaan minuutin verran esitystämme avasi oven käytävään ja huusi: ”Tuula, tuoppas sopimuspaperit!”

Siitä lähti meidän levytysuramme käyntiin, ja ensimmäinen levymme ”Meidän laulumme” ilmestyi juuri joulun alla vuonna 1966. Se oli minun sävellykseni ja sanoitukseni, ja sillä me löimme itsemme läpi. Voitimme tammikuisen levyraadin 42 pisteellä.

Kiusaus olisi tässä vaiheessa sanoa: Ja loppu on historiaa! Ja kyllähän me teimme sitten putkeen monta monta hittiä: Kuin pieni tyhmä, Se oli silloin, Syyssunnuntai, Kaiken sulle kerroin, Samanlainen onni, Viimeinen kerta, muutamia mainitakseni, ja tietysti euroviisumme Kuin silloin ennen.

Vuonna 1969 suomalaiset äänestivät meidät vakuuttavalla äänivyöryllä edustamaan Suomea Eurovision laulukilpailussa, joka järjestettiin Madridissa. Se oli kunniatehtävä ja hieno matka. Suomi sai äänestyksessä 12. sijan.

Euroviisuedustus oli uramme huippukohta, ja ”Kuin silloin ennen” –kappale onkin seurannut meitä siitä lähtien kuin tavaramerkkinä.

Teimme paljon keikkoja ja Suomi tuli tutuksi etelästä pohjoiseen. Yhtenäkin jouluna lähdimme joulupäivän aamuna Helsingistä keikalle Pelloon ja Kolariin, kauas pohjoiseen illaksi. Manageri-autonkuljettajamme ajoi koko päivän, kaikki ruokapaikat olivat kiinni ja söimme pelkästään Wiener Nougat –suklaata koko päivän.

Oman lisänsä auton sisätilan viihtyvyyteen takapenkkiläisille toi jaloissamme oleva täysinäinen bensakanisteri. Sen huurut yhdistettynä liialliseen suklaan syöntiin aiheuttivat ajoittaisia pahoinvoinnin aaltoja ainakin minulle. Bensa oli varattu mukana olevaan generaattoriin, jolla saataisi sähköä, jos tanssilavan sulakkeet alkaisivat paukkua

Kun sitten rättiväsyneinä saavuimme yöllä majapaikkaamme, vieraat humalaiset miehet olivat vallanneet huoneemme. Saatuamme heidät ulos yritimme tuulettaa enimmät tupakansavut pois ja kaaduimme sänkyyn.

Olimme kumpikin aloittaneet opiskelun keikkailun lomassa. Minä opiskelin Sibelius-Akatemiassa musiikinopettajaksi ja Jarkosta tuli merkonomi ja markkinoija.

Jarkko perusti oman vaatteita myyvän postimyyntifirman. Perheen perustaminenkin alkoi olla mielessä. Niinpä keikkailtuamme 15-vuotiaasta saakka, kymmenen vuotta, halusimme katsoa onko elämällä muutakin tarjottavaa. Vähensimme esiintymisiä aika rajusti, menimme naimisiin ja saimme ajan oloon kolme poikaa.

Musiikki täyttää edelleen elämän aamusta iltaan, kun opetan laulua pienessä musiikkikoulussa. Jarkko on tehnyt mittavan uran vaatefirmassa ja toimii tätä nykyä myös business-mentorina aloitteleville yrityksille.

Viime vuosina Jarkko on myös elvyttänyt poikavuosiensa rakkaan harrastuksen valokuvauksen. Jarkko ottaa hienoja kuvia ja on oikeastaan saavuttanut puoliammattilaisen tason ja pitänyt näyttelyitäkin. Itse olen jatkanut ”Meidän laulusta” alkanutta omien laulujen kirjoittamista ja niistä julkaistiin 2004 soololevyni ”Tyttö kaupungista”.

Viime aikoina kesiämme on täyttänyt Lohjansaaressa kesäisin asustavista esiintyvistä taiteilijoista koostuva Saariteatteri, kantavina voiminaan runoilija Ilpo Tiihonen ja vaimonsa harmonikkataiteilija Merja Ikkelä. 

Yhdessä laulamista ja keikkailua emme missään vaiheessa ole jättäneet, ja nyt kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, olemmekin keikkailleet aina vain enemmän. Eipä pääse pantteri pilkuistaan, eikä ole tarviskaan!

-Laura Antikainen, syyskuussa 2013